http://patmos2.vlu.fi/filebank/blog/authors/fb-share_18_5834-blogisti_laura_seppi.jpg Kaksikin maailmankirjallisuuden suurta nimeä on saanut 400-vuotis kuolinpäiväkseen 23. huhtikuuta 2016. He ovat William Shakspeare (1564-1616) ja Miguel de Cervantes y Saavedra (1547-1616). Ensimmäinen tuo mieleen näyttelijän pääkallo kädessään ja kysymyksen: "Ollako vai eikö olla?"... http://patmos2.vlu.fi/blogi/kirjoitukset/841/syntisten_galleriat Patmos article
Laura Seppi
21.4.2016
Laura Seppi

Laura Seppi kirjoittaa Porissa. Hän on eläkkeellä oleva kielen kääntäjä, jonka erikoisena kiinnostuksena ovat Raamatun kielet. Laura kirjoittaa ajankohtaisista asioista. Ajoittain hänen tekstiensä päällisen puolen takana on vasta varsinainen viesti – kannattaa etsiä se esille.

Syntisten galleriat

Kaksikin maailmankirjallisuuden suurta nimeä on saanut 400-vuotis kuolinpäiväkseen 23. huhtikuuta 2016. He ovat William Shakspeare (1564-1616) ja Miguel de Cervantes y Saavedra (1547-1616). Ensimmäinen tuo mieleen näyttelijän pääkallo kädessään ja kysymyksen: ”Ollako vai eikö olla?” Jälkimmäisen perua on käsite taistella tuulimyllyjä vastaan. Edellinen on loihtinut kokonaisen gallerian erilaisia ihmishahmoja, jälkimmäinen Don Quixotessaan yhden sellaisen, joka tragikoomisuudessaankin on suora huutomerkki meille, jotka luulemme olevamme hyviä ihmisiä.

Näytelmässä ”Hamlet” ei käsitellä ihmisen olemassaolon tarkoitusta vaan kunniamurhaa. Raamattu tuntee verenkostajat, mikä velvollisuus oli muinaiskansoissa tavallinen tapa ratkaista selvät henkirikokset. Tapa on mainittu Suomeakin koskevassa Kristoffer Kuninkaan maanlaissa 1300-luvulta, siis ajalta kun nimismiehiä ei ollut, vaan heimojen ja sukujen päämiehet, sittemmin kuninkaat, hoitivat oikeustoimia. Hamletin ongelma on, onko vai ei hänen setänsä murhannut Hamletin isän, istuvan kuninkaan, ja miten todistaa se. Ja jos hän on murhaaja, pitäisikö Hamletin, yliopistohumanistin, tarttua miekkaan ja kostaa. Tämä piinaava pohdinta ja Hamletin erilaiset kiemurtelevat tunnustelut ja kokeilut täyttävät näytelmän.

Shakespeare oli teatterin ”moniottelija”: osakkeenomistaja, tuottaja, ohjaaja, näytelmäkirjailija, näyttelijä, ja luultavasti hän tarpeen tulle toimi jopa kuiskaajana ja näyttämömiehenäkin. Hänen kynänsä tuotokset, henkilöhahmot, ovat yllättävän samankaltaisia meidän kanssamme – tai iltalehtien lööpeissä kuvattujen ihmisten kaltaisia.

Rikhard, Glosterin herttua, raivaa tiensä valtaistuimelle keinoja kaihtamatta. Yksi toisensa jälkeen ihmiset, jotka ovat kruunun edessä, likvidoidaan, kunnes rujo ja katkera Rikhard III on yksinvaltias. Tässä prosessissa jopa paatuneet palkkamurhaajat värisevät:

Tyrrel: ” ..verityö on tehty,..  palkkaamani Dighton ja Forrest, vaikka itse ovat täysiä verikoiria,  itkivät kuin lapset .. 'Tuossa nukkuivat pikkulapset', sanoi Dighton, 'alabasteriset, viattomat kädet toistensa kauloilla..  Me kuristimme nämä luonnon täydelliset luomistyöt'..”

Tulee mieleen tämän päivän sotarikokset. Ja toisaalta uutiset siitä, miten rauhallisemmissakin, ihan tutuissa maissa, ne, jotka valtaapitäviä kritikoivat, yllättäen häviävät jälkiä jättämättä tai kuolevat erikoisella tavalla. Elisabetiaaninen myrkkykatkouute on vaihtunut nykyaikaiseen radioaktiiviseen poloniumiin.

Eräs Shakespearen ristiriitaisia tunteita herättävä näytelmähahmo on Shylock, juutalainen koronkiskuri ja konna ”Venetsian kauppiaassa”. Nyt on hyvä tietää, että Englannissa Shakespearen aikaan ei ollut juutalaisia. Heidät karkotettiin maasta v. 1290 ja heidän annettiin muuttaa sinne vasta Shakespearen kuoleman jälkeen 1600-luvun keskivaiheilla. Joten Shakespeare on ”murjaissut” tyypin jonkin huhupuheen mukaan. Muutenkin hän plagioi paljon sieltä sun täältä, mutta jalosti sitten lainaamansa aiheet, tarinat tai henkilöt korkeammalle taiteelliselle tasolle - tekijänoikeuksia ei oltu vielä keksitty.

Lisäksi tapahtumat on etäännytetty mahdollisimman eksoottisiin maihin kuten Venetsiaan, Troijaan, etelämeren saarelle, Hesperian metsiin, Ranskaan, Tanskaan, Illyyriaan, Paduaan, Sisiliaan, Efesoon, Aleksandriaan - joka näytelmä eri paikkaan historiallisia kuningasnäytelmiä lukuunottamatta.

Mutta Shakespeare on myös antanut aiheita ja henkilöitä jälkipolville: Romeon ja Julian tarina on ”West Side Storyssa”. ”Myrsky” -näytelmän Prospero on sukua ”Monte Christon kreiville” ja Jules Vernen ”Kapteeni Nemolle”. Ja hänen lemmenkomediansa ovat nähdäkseni vaikuttaneet Galsworthysta aina nykyaikaisiin saippuasarjoihin.

Kaikki spektaakkelin ainekset ovat puitteita, joista Shakespeare antaa loppuratkaisussa kuoriutua esiin jalon opetuksen, eräänlaisen filosofisen lopputoteamuksen, joka e.m. ”Venetsian kauppiaassa”, tuomariksi naamioituneen Portian suussa muotoutuu näinkin kauniisti:

”Mutta armo,

ei ole pakon tuote.

Se tipahtelee taivaalta kuin hellä sade,

tuoden alas kahdet siunaukset:

Se siunaa hänet, joka antaa

ja siunaa sen, joka sen saa.

Se on mahtavia mahtavampi,

se pukee kuningasta paremmin kuin kruunu.

Valtikassa ajallinen valta,

luo kunnioituksen ja pelon kuningasta kohtaan.

Mutta armo käy yli tämän valtamerkin.

Sen valtaistuin on sydämessä.

Se itsensä Jumalan on ominaisuus.

Ja mainen valta kuvastaa jumalisuutta

silloin,

kun armo saa käydä oikeudesta.”

- - -

Oletko taistellut tuulimyllyjä vastaan? Oletko säilyttänyt kiivauden oikeudenmukaisuuteen, hyvyytesi, epäitsekkään auttamishalun senkin jälkeen, kun olet saanut turpiisi, ottanut vastaan selkäsaunoja, tullut nöyryytetyksi ja pilkatuksi? Onko sinua pidetty hulluna?

Oikea ritarilaitos oli ollut rappeutunut ja ritarit rosvoja ja huijareita kulttuurihistorioitsija Egon Fridellin mukaan. Mutta Cervantesin aikaan uusi eskapistinen kirjallisuusbuumi oli synnyttänyt ihanteita ja romantiikkaa tihkuvia mutta totuudesta kaukana olevia ritariromskuja, joita kansa ahmi. Cervantes tahtoi tehdä ne naurunalaiseksi. Hän antoi päähenkilönsä tärähtää, ja luulla itseään ritariksi, ja lähetti tämän sitten maailmalle törmäilemään mahdottomiin tilanteisiin, väärinkäsityksiin ja vastuksiin.

Niin kuin usein tasokas komedia kääntyy lopulta vastakohdakseen, niin myös Surullisen Hahmon ritari, jonka loppumatonta jaloutta maailma ei tahdo ottaa vastaan, muuntuu tragediaksi. Romaanin lopussa kirjailija antaa hänen tulla järkiinsä kuvaten hänen lähtöään: ”.. ettei.. kukaan vaeltava ritari ollut kuollut omaan sänkyynsä niin rauhallisesti ja niin hyvänä kristittynä kuin Don Quixote, joka kaikkien läsnäolevien valittaessa ja itkiessä heitti henkensä, toisin sanoen kuoli.” (Suom. J. Hollo)

- ”Hyvä kristitty”. Se sai sittemmin väistyä uudessa kirjallisuudessa. Luotiin kuvaustapa, jossa ihmistä ohjasivat hänen vaistonsa, mutta niistä ei lukijalle kerrottu mitään. Lukija vain ihmetteli, että ”kylläpä kirjan henkilöt käyttäytyvät arvaamattomasti”. Siten hän ajatteli, että ”niinhän ne todellisuudessakin tekevät”. Sitten hän ajatteli, että ”onpa kirjailija nähnyt syvästi, millaista elämä todellisuudessa on. Ja kylläpä tämä tällainen on hyvää kirjallisuutta. Ja onpa armollista, ettei puututa siihen tekikö päähenkilö oikein vai väärin, hyvää vai pahaa. Kaikkihan me olemme syntisiä, mutta ei nyt välitetä sellaisesta”...

Näissä syntisten gallerioissa – kaunokirjallisuudessa - minusta olisi kuitenkin lohdullisinta, lämpimintä, iloisinta, toivoa herättävintä lukea sellaisesta ihmisestä, jossa on edes hitunen - Jeesusta.

 

Kommentoi "Syntisten galleriat"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.

  _  _     _____    _    _     ______            
 | \| ||  |  ___|| | |  | ||  /_   _//     ___   
 |  ' ||  | ||__   | |/\| ||   -| ||-     /   || 
 | .  ||  | ||__   |  /\  ||   _| ||_    | [] || 
 |_|\_||  |_____|| |_// \_||  /_____//    \__ || 
 `-` -`   `-----`  `-`   `-`  `-----`      -|_|| 
                                            `-`  
 
 

Ei kommentteja "Syntisten galleriat"